2.10.1996

Kanne Ilmajoen kihlakunnanoikeudessa

A ja B kertoivat valtiota vastaan ajamassaan kanteessa, että he olivat 20.5.1988 allekirjoitetulla kauppakirjalla ostaneet Ilmajoen kunnan Kirkonkylässä sijaitsevan Ala-Saunamäen tilan RN:o 26:7. Ennen kaupantekoa he olivat Kurikan maanmittaustoimistosta selvittäneet, että tilaan kuului muun muassa erillinen 0,75 hehtaarin suuruinen metsäpalsta.

Maanmittaustoimituksessa nro 208659-8, joka oli suoritettu 19.6.1990, oli todettu, että 23.5.1912 rekisteröidyssä toimituksessa nro 1364 oli Ala-Saunamäen tilasta RN:o 26 lunastettu rautatietä varten rautatiealueeksi ja lisäalueeksi yhteensä 1,5 hehtaaria, josta oli muodostettu Valtion rautatiealue -niminen pakkolunastusyksikkö RN:o 26:1. Ala-Saunamäen tilalla suoritetussa, 11.2.1942, oikeastaan 23.6.1942 rekisteröidyssä lohkomistoimituksessa nro 55652 oli lisäalueeksi lunastettu alue eli alussa mainittu metsäpalsta luettu Ala-Saunamäen tilan RN:o 26:3 tiluksiin. Samoin 4.5.1971, oikeastaan 14.5.1971, rekisteröidyssä lohkomistoimituksessa nro 24782 oli lisäalue luettu Ala-Saunamäen tilaan RN:o 26:3 ja edelleen siitä muodostettuun samannimiseen tilaan RN:o 26:5 kuuluvaksi.

Toimituksen nro 208659-8 toimitusmiehet olivat päättäneet, että kyseinen metsäpalsta kuului Valtion rautatiealue -nimiseen pakkolunastusyksikköön RN:o 26:1, koska se oli 23.5.1912 rekisteröidyssä ja laillistuneessa toimituksessa lunastettu lisäalueeksi ja koska Ala-Saunamäen tilalla suoritetuissa lohkomisissa nrot 55652 ja 24782 oli tehty virhe. Tämän jälkeen oli tilan toimituskartta ja pinta-ala 9.6.1992 pidetyssä maanmittaustoimituksessa nro 210151-2 korjattu vastaamaan todellisuutta.

Maanmittaushallitus oli vastannut A:lle ja B:lle, että vahinko oli tapahtunut silloin, kun lohkomistoimitus nro 24782 oli 14.5.1971 merkitty maarekisteriin ja saanut siten lainvoiman. Koska rekisteröimisestä oli kulunut yli kymmenen vuotta, määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille 9.11.1868 annetun asetuksen 1 §:n mukaan vahingonkorvausvaatimus valtiota vastaan virheen perusteella oli vanhentunut.

A ja B katsoivat kuitenkin, että vahinko oli syntynyt vahingonkorvauslaissa tarkoitetulla tavalla aikaisintaan silloin, kun he olivat ostaneet kiinteistön. Ilman sitä ei heille olisi syntynyt vahinkoa eivätkä he sitä ennen olisi voineet vaatia valtiolta korvausta maanmittaustoimituksessa tehdyn virheen perusteella. Pelkästään virheellisen toimituskartan valmistamisella ei heille ollut aiheutettu vahinkoa. Heidän oli tullut saada luottaa julkisiin asiakirjoihin. Koska valtion vastuulla oli maanmittausasiakirjojen oikeellisuus, valtion tuli olla vastuussa vahingosta vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaisesti kymmenen vuoden ajan.

Tämän vuoksi A ja B vaativat, että valtio velvoitetaan suorittamaan heille menetetyn metsäpalstan arvoa kaupantekohetkellä vastaavana vahingonkorvauksena 22 502 markkaa 16 prosentin korkoineen 20.5.1988 lukien. Toissijaisesti vahingonkorvausmäärinä kysymykseen tulivat palstan arvoa virheen havaitsemisaikaan vuonna 1990 ja virheen korjaamisen aikaan 1992 vastaavat 25 964 markkaa ja 21 040 markkaa.

Kihlakunnanoikeudessa A ja B ilmoittivat perustavansa kanteen isännänvastuun periaatteeseen. Jos havaittiin, ettei valtion virkamies ollut tehnyt virhettä, valtio oli vastuussa vahingosta ankaran vastuun periaatteen nojalla. Vahinkoteko oli ollut jatkuva tila, joka oli alkanut virheen tekemisestä ja päättynyt virheen korjaamiseen. Vahingonkorvausvaatimus ei ollut vanhentunut.

Vastaus

Maanmittaushallitus valtion edustajana vaati kanteen hylkäämistä. Vahingonkorvaussaaminen oli, kuten maanmittaushallitus oli kanteessa todetuin tavoin kirjeessään A:lle ja B:lle todennut, vanhentunut eivätkä maarekisterimerkinnät kysymyksessä olevana aikana olleet saavuttaneet julkista luotettavuutta siinä mielessä, että valtiolla olisi korvausvastuu virheistä. Vasta kiinteistörekisterijärjestelmän vahingonkorvaussäännökset olivat tuoneet ankaran vastuun.

Kihlakunnanoikeuden päätös 24.9.1993

Kiinteistörekisterilaissa tarkoitettu kiinteistörekisteri oli otettu käyttöön Ilmajoen kunnassa 1.8.1991. Valtio ei siten ollut vahingonkorvausvastuussa kantajille kiinteistörekisterilaissa tarkoitetulla tavalla. Valtio ei vastannut maarekisterissä olevasta virheestä johtuneesta vahingosta sen suuremmassa määrässä kuin virkamiehensä aiheuttamasta vahingosta. Se vahinkoteko, josta väitetyn vahingonkorvaussaatavan vanhentuminen oli alkanut, oli ollut viimeistään lohkomistoimituksen nro 24782 maarekisteriin merkitseminen 14.5.1971. Sillä seikalla, että A ja B olivat ostaneet sanotun kiinteän omaisuuden vasta 20.5.1988 eli kymmenen vuoden ajan vahinkoteosta jo kuluttua umpeen ja että virhe oli havaittu vielä myöhemmin, ei ollut valtion vahingonkorvausvastuun kannalta merkitystä. Kihlakunnanoikeus kiinnitti huomiota siihen, etteivät A ja B olleet oikeutensa toteuttamiseksi kääntyneet saantomiehensä puoleen maakaaren 11 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Kihlakunnanoikeus ei hyväksynyt sitä käsitystä, että vahinkoteko olisi ollut jatkuva tila, joka olisi alkanut virheen tekemisestä ja jatkunut virheen korjaamiseen saakka. Vahingonkorvausvaatimus valtiota kohtaan oli vanhentunut.

Mainituin perustein kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 19.5.1994

A ja B valittivat hovioikeuteen. He vaativat kanteensa hyväksymistä siten muutettuna, että toissijaisesti esitetyille korvausmäärille vaadittiin korko 25 964 markalle 1.10.1990 lukien ja 21 040 markalle 9.6.1992 lukien.

Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Eri mieltä ollut jäsen Berg katsoi, että ennen kiinteistörekisterilaissa tarkoitetun kiinteistörekisterin käyttöönottoa Ilmajoen kunnassa 1.8.1991 ei kiinteistörekisteritiedoissa olleen virheen perusteella syntynyttä vahinkoa korvattu, ellei virkamies ollut aiheuttanut virhettä tahallaan tai tuottamuksellisesti. A ja B eivät olleet näyttäneet, kuka virkamies oli virheen aiheuttanut ja oliko se aiheutettu tahallisesti tai tuottamuksesta. Valtio oli kuitenkin myöntänyt, että maarekisteriin liittyvässä rekisterikartassa oli ollut virhe.

A ja B olivat vaatineet valtiolta vahingonkorvausta sillä perusteella, että he olivat maanmittausasiakirjoissa olleen virheen takia joutuneet vuosina 1990 ja 1992 tapahtuneiden maanmittaustoimitusten jälkeen luopumaan kihlakunnanoikeuden päätöksessä kuvatulla tavalla vastikkeetta tilan tiluksiin kuuluvaksi luulemastaan metsäpalstasta ja että tästä aiheutui heille vahinkoa.

Palsta oli pakkolunastettu 23.5.1912 rekisteröidyssä toimituksessa rautatietä varten. Tämän vuoksi mainitun ajankohdan jälkeen palsta ei ollut kuulunut tilaan, mikä oli todettu 19.6.1990 toimitetussa maanmittaustoimituksessa. A ja B olivat hyväksyneet mainitun ratkaisun. He olivat siten tyytyneet ratkaisuun, jonka seurauksena he katsoivat joutuneensa luopumaan palstasta ja kärsineensä vahinkoa.

Koska palsta ei vuoden 1912 jälkeen ollut kuulunut tilaan, eivät A:n ja B:n saantomiehet olleet voineet sitä heille myydä, eivätkä A ja B olleet voineet saada tilaan parempaa oikeutta kuin heidän saantomiehillään oli ollut.

A ja B olivat kanteessaan myöntäneet, että pelkästään virheellisen toimituskartan valmistamisella ei heille ollut aiheutettu vahinkoa.

Valtion toiminta asiassa ei ollut korvausvastuuseen johtavalla tavalla syy-yhteydessä vahinkoon, jonka A ja B väittivät heille syntyneen vuonna 1988 tai sen jälkeen.

Näillä perusteilla Berg jätti kihlakunnanoikeuden ratkaisun lopputuloksen voimaan.

Perustelut

Syy-yhteys

Ala-Saunamäen tilan tilusalassa havaitun virheen syynä ovat olleet seuraavat tapahtumat: Vuonna 1912 rekisteröidyssä pakkolunastustoimituksessa ei maarekisteriin ollut Ala-Saunamäen tilan kohdalle tehty merkintää siitä, että nyt kysymyksessä oleva alue oli tuossa toimituksessa siirretty tilasta pakkolunastusyksikköön. Vuonna 1942 rekisteröidyssä lohkomisessa toimituskartta oli jäljennetty vuonna 1909 rekisteröidyn toimituksen kartasta ilman, että pakkolunastusta oli havaittu. Vuonna 1971 rekisteröidyssä lohkomisessa oli puolestaan nojauduttu edellisen lohkomisen asiakirjoista ilmeneviin tietoihin. A:n tiedustellessa vuonna 1988 Kurikan maanmittaustoimistossa, mitä tiluksia Ala-Saunamäen tilaan kuului, asianomainen virkamies oli antanut tiedot viimeksi mainitun lohkomisen asiakirjojen ja kartan perusteella. A:lle ja B:lle syntynyt vahinko on kerrotuin tavoin johtunut valtion viranomaisten menettelystä.

Valtion isännänvastuu

Vahingonkorvauslain voimaantulosäännöksen 3 momentin mukaan ennen tuon lain voimaantuloa syntyneen vahingon korvaamiseen sovelletaan aikaisempaa lakia. A:n ja B:n vahinko on syntynyt aikaisintaan silloin, kun he ovat 20.5.1988 tehneet edellä selostetun kiinteistönkaupan. Asiassa on jäljempänä mainittavin poikkeuksin sovellettava vahingonkorvauslakia.

Vahingonkorvauslaki tuli voimaan 1.9.1974. Lain 7 luvun 2 §:ssä olevan pääsäännön mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Ennen vahingonkorvauslain voimaantuloa vahingonkorvaussaatavan vanhentumiseen soveltuneen vanhentumisasetuksen 1 §:ssä tarkoitettu kymmenen vuoden vanhentumisaika luettiin vakiintuneen käsityksen mukaan alkaneeksi vahinkoteosta eikä vahingon tapahtumisesta. Vanhentumista koskevien yleisten periaatteiden mukaan uudella lailla ei voida puuttua sellaisiin saamisoikeuksiin, jotka ovat vanhentuneet jo ennen uuden lain voimaantuloa. Näin ollen vuosina 1912 ja 1942 rekisteröityjen toimitusten osalta mahdollisuus vaatia vahingonkorvausta on ollut jo vahingonkorvauslain voimaantullessa rauennut.

Vuonna 1971 rekisteröidyn lohkomisen aikaan oli voimassa laki valtion vastuunalaisuudesta virkamiehen aikaansaamasta vahingosta (142/27). Sen mukaan valtion vastuu virkamiehen aiheuttamasta vahingosta edellytti tapaukseen sovellettuna tietyn virkamiehen tuottamuksen toteamista. Valtion vastuu oli lisäksi toissijaista. Vahingonkorvausvelvollisuuden syntymisen edellytyksiä on arvioitava vahinkoa aiheuttaneen menettelyn tapahtuessa voimassa olleiden säännösten perusteella. Vuoden 1971 lohkomistoimituksessa on edellä todetuin tavoin otettu perustaksi edellisen, lainvoiman saaneen lohkomisen asiakirjat. Perusteltua tarvetta asian yksityiskohtaiseen tutkimiseen ei tuolloin ole ollut. Vuonna 1971 rekisteröidyssä lohkomistoimituksessa ei siten ole menetelty tuottamuksellisesti, eikä valtio ole vastuussa tuossa toimituksessa sattuneesta virheestä.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Arvioitaessa Kurikan maanmittaustoimistossa vuonna 1988 tapahtunutta virkamiehen menettelyä valtion korvausvastuun perusteena on todettava, että A ja B ovat maanmittaushallitukselle lähettämässään, 10.2.1992 päivätyssä kirjeessä todenneet toiminnan olleen asianmukaista. Virkamiehellä ei myöskään ole ollut syytä epäillä niiden asiakirjojen oikeellisuutta, jotka ovat olleet hänen antamiensa tietojen perusteena. Siten valtio ei ole vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla korvausvelvollinen.

Valtion ankara vastuu

Valtiolla on kiinteistörekisterin pitäjänä tuottamuksesta riippumaton vastuu rekisteritiedoissa olevista virheistä 1.7.1985 voimaan tulleen kiinteistörekisterilain säännösten perusteella. Sekä oikeustieteellisessä kirjallisuudessa että oikeuskäytännössä on katsottu, ettei valtio ole ennen mainitun lain voimaantuloa ollut vastuussa rekisterissä olevasta virheellisestä tiedosta sinänsä vaan vastuu on määräytynyt sen mukaan kuin valtio on vastannut virkamiehensä aiheuttamasta vahingosta yleensä. Kiinteistörekisterilain säännökset rekisterinpitäjän ankarasta vastuusta eivät koske nyt kysymyksessä olevia maanmittaustoimituksia, koska kiinteistörekisteri on Ilmajoen kunnassa otettu maanmittaushallituksen 23.7.1991 antaman päätöksen nro 61/361/91,377 nojalla käyttöön vasta 1.8.1991 eli kaikkien noiden maanmittaustoimitusten lopettamisen jälkeen. Valtio ei näin ollen ole myöskään ankarassa vastuussa A:lle ja B:lle syntyneestä vahingosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.